oi, mä uskon ihmeisiin.

Heräsin hyväntuuliseen silitykseen poskellani. Kaikki ollut hyvin vähän aikaa. Eilisillan raikas fetasalaatti ja pari jaksoa Greyn Anatomiaa sohvalla teki hyvää. Hyvä parisuhde on hyvien päivien jaksoja ja tää on varmaan ihan hyvä alku sellaiselle. Tänä iltana pääsen pitkästä aikaa pois neljän seinän sisästä, meen äitin luona käymään. Hyvää ruokaa, rupattelua ja televisiota. Saisinpa vielä kyydin poikaystävän luo. Alkaa olla jo ikävä sitä sopukokoista kerrostaloyksiötä kuudennessa kerroksessa, joka kaikessa kompaktiudessaan on keittiö, olo-, makuu-, työ- ja ruokailuhuone. Kokkailun jälkeen pitää yleensä siivota koko asunnon "kaikki huoneet", sillä apupöytinä käytetään sekä antiikkista mökkisänkyä että työtasokirjoitustasoruokapöytää. Vanhan munkkiniemeläistalon ikkunoista vetää öisin, joten pakkaudutaan natisevaan sänkyyn vällyjen alle ja suljetaan ovi eteiseen, että kaikki mahdolliset lämmön rippeet pysyisivät makuutilassa. Uskomatonta, miten paljon niin pienessä asunnossa voi vetää ja miten paljon sieltä voi lämpöä karata.
Oon ihan varmasti mökkihöperöitynyt. En oo katsonut uutisia tai lukenut lööppejä internetistä, en oo katsonut ajankohtaisia televisio-ohjelmia tai lukenut mielenkiintoisia artikkeleja tietokoneelta. Oon jumiutunut blogi-, ja facebookmaailmaan. Bändin mahdollisen biografian mahdollisille kotisivuille sain kirjoitettua, mutta siihen se jäi. Mun piti tehdä paljon muutakin mielenkiintoista tässä. Bändinä on yllättävän vaikee erottua massasta herättämällä silti aitoa mielenkiintoa muullakin kuin humoristisella tavalla (vrt. eläkeläiset tai lordi). Harva kuitenkaan ottaa ensinäkemältä vakavasti hoilaavia vanhuksia tai laulavia aggressiivisia hirviöitä. Toivon, että saatais luotua meidän bändikuvasta rento, reipas, riittävän persoonallinen, mutta kuitenkin asiallinen. Vaikeammaksi tän tekee vielä se, että mun tukijoukot palvelee isänmaata metsissä tai kasarmien sotkuissa. Yhteistä hyväksyntää tai ideoita ei saakaan niin helposti. Nuorten ihmisten bändillä on siis monenlaisia vaikeuksia ja yksi niistä vaikeimmista on armeija.
Tälle viikolle ei pippaloita, ei mässäilyä, ei riehumista, ei ulkoilua, ei urheilua, ei liikaa laulamista tai muuta äänen rasittamista, mä haluan parantua kunnolla. Jos olisin kaksi viikkoa sitten saanut kunnolla parantua, niin mulla ei olisi tätä tautia nyt ja aikaa ei menisi hukkaan. Työssä käyvän on vaikee pitää huolta terveydestä. Ainakin omalla työpaikallani ryhmäpaine takaisin menemisestä on suuri. Ne tunnit, mitä mä itse en tee, joutuu joku mun työkavereista tekemään. Joutuu herää aikaisemmin kuin piti tai jäämään myöhempään, kaikkihan sitä inhoaa. Varmaan siksi ei yleensä kehtaa pyytää niin paljoa sairaslomaa kuin tarvitsisi. Töissä sairastaminen on väärin työkavereita, asiakkaita ja itseä kohtaan, mutta silti sitä pidetään suotavapana kuin kotiin jäämistä. Työnantaja tekee työyhteisön vai miten se meni? Kieroutunut työnantaja, kieroutunut työyhteisö.

Miksi itket Laila?

Tuntikausien riitaisat keskustelut poikaystävän kanssa väsyttää kummasti. Kaikki on hyvin, mutta kroppa turta. Oon maannu tuntikausia yksin himassa ja ne tunnit kun joku on ollut paikalla on ollut pelkkää erimielisyyttä. Naapurit varmaan ihmetteli sitä itkua ja huutoa. Epätoivo on parisuhteen yks pahimmista vihollisista. Kohta kaikki on taas hyvin, onhan?

En jaksa syödä aamupalaa. Oon koko aamupäivän lukenu älyttömiä laihdutusblogeja ja yrittänyt ettiä jotain lukemisen arvoista. Ei siinä mitään, mutta kun nää tytöt painaa jo valmiiksi sen 53 kiloa. Kaiken tän surullisen blogitarjonnan ohella löysin aivan ihanan More to Love blogin, jonka tytöt kerran bongasin Maria!ssa. Siinä on asennetta ja suurta sydäntä, pizzoja, jälkiruokia ja kykyä nauraa itselleen, Hyvä Tytöt! Koko tässä blogitouhussa oon vielä alottelija, joten koen ihan fiksuksikin etsiä hyviä blogeja joista saada ideoita. Tähän mennessä oon vaan saanut varmuutta siitä, mitä en ainakaan tee.

Nukkumisesta ei tullut yhdeksän jälkeen mitään. Tutkiskelin pääsykokeita, enkä olis uskonut millanen ahdistus ja epätoivo siitä tulikaan. Tänä vuonna se ahdistus oli kolmetoista kertaa suurempi, sillä tiedän, että mun on nyt päästävä johonkin. En mitenkään kestä toista välivuotta tuolla kauppakaaoksessa (jo riittää asiakaspalvelu). Sibelius Akatemian kolmas varasija harmittaa edelleen, vaikka sainkin siitä tosi hyvät lähtökohdat tälle vuodelle. Nyt tiedän tasan tarkkaan, mitä pääsykokeissa täytyy tehdä, miten olla, mitä multa odotetaan ja mitä voin parantaa. Harmi vaan, ne on kiristänyt linjaansa. Melkein kaikki kappaleet on esitettävä ulkoa. Mozartin klarinettikonsertto ulkoa kaikkien niiden taukojen kanssa ja vielä ilman säestystä, siinä on haastetta. Harmittaa, kun siihen on pystyttävä. Jep, pääsykokeissa erotetaan jyvät akanoista. Viime vuonna olin vielä akana, mutta tää koko vuosi on ollut sellanen kasvunpaikka, joten eikö nyt olisi jo aika napata ne puuttuvat viisi pistettä kuudestasadasta? Nyt vaan joku ihmeellinen supersankari, tule ja tuo mun keskittymiskyky takaisin. Pliis?

Näköjään lopetan puolet tän postauksen kappaleista retoriseen kysymykseen. Jotain tehokeinoja tekstin puhuttelevuudesta siis jäänyt äidinkielen ylioppilaskokeeseen pänttäämisestä. Poikaystävän äiti kysyi viikonloppuna, että olenko helpottunut kun tänä vuonna ei tarvitse lukea ylioppilaskokeisiin. "Joo tottakai, olihan siinä paljon hommaa". Oikeasti mulla on ikävä sitä pänttäämistä; hankalia aamuja, uskonnon kertauskirjoja, filosofian esseitä, lukunaposteluja, muistiinpanoja, muistiinpanoja ja muistiinpanoja. Raskauttavaa se oli, mutta aivan huippufiiliksen siitä oppimisesta sai. Niistä tuloksista joilla yllätin kaverit, itseni ja perheen. Tänä välivuotena en oo yllättänyt ketään, en itseäni, en kavereita enkä edes poikaystävää. Viime syksyn saavutus oli omaan kotiin muuttaminen. Tammikuussa en tehnyt mitään, enkä varmaan nyt helmikuussakaan. Abivuoden suurin toive oli opiskelun loppuminen. Nyt se on päinvastoin, opiskelunalkaminen. Lukukärpänen sai mut ostamaan painavan tietokirjan nykypäivän uskonnoista. Ajattelin lukaista sen aikani kuluksi. On niin kauan hindulaisuudesta, islamista ja siionismista. Haluan ne takaisin, ja haluan ne nyt.

Diacorin lääkäriasema kutsui taas. Puolen päivän aikaan taistelin itseni bussipysäkille ja odottelin kymmenisen minuuttia bussia. Lämpö ei ollut laskenut aamuunkaan mennessä, joten bussipysäkillä seisoskelu tuntui entistä ärsyttävämmältä. Luojan kiitos lääkäri oli viisas mies, antoi ke-pe sairaslomaa, ei tarvitse enää ravata päivittäin lääkäriasemalla. Koska mulla on viikonloppukin vapaa töistä, sainkin tän sairauden ansiosta vapaa viikonlopun, great succes.

Bändi-inttileskeys on ikävää. Pojat ollut nyt siellä vasta parisen viikkoa ja sekin tuntuis jo riittävän. On niin kovasti tottunut viikottaisiin näkemisiin ja treeneihin että tän seuraavien kahdeksan kuukauden toivoisi menevän satakertaista vauhtia. Ei kavereita pitäis inttiin laittaa, kylmähän siellä tulee. Niiden ajantaju katoaa ja ne unohtaa että sotkuissa on tietokoneet, että sitä puhelinta voi myös käyttää, ja että kaikki muutkin tekee niin vaikka ehkä joku typerä upseeri kieltääkin. Samassa ne tahtoo johtajiksi, juosta kolme tonnia kuupperissa, syödä pari munkkia sotkussa ja kattoa kun kavereiden tyttöystävät tulee käymään ja kääntää päätä samaan tahtiin kuin ne tyttöparat kävelee 30paikkasen sotkupöydän ohi. Me naiset täällä kotirintamalla tehdään suurin työ kun odotellaan ja odotellaan eikä tekniikkakaan auta miehiä vastaamaan. Poikaystävällä on onneksi armeijanleivät syöty sopivan pitkä aika sitten, juuri ennen kuin tapasimme, sitä oikeata inttileskeyttä en siis koskaan tule kokemaan, eikä kyllä haittaa pätkääkään. (Todistin juuri kuukausi sitten, kun kämppiksen suhde päättyi armeijaan jumiutuneen ääliön kanssa.)

Oli pakko ostaa kaksi uutta ristikkolehteä, koska eilisen päivän tuntien pituus pakotti tekemään koko ristikko lehden. Mikä siis parempi tapa viettää seuraavat kaksi päivää sairasvuoteella, kuin täytellä ristikoita ja katsoa viitisentoista jaksoa Greyn Anatomian lääkärisuhdesotkuja. Poikaystävä lupasi ostaa valokuvakansion, jotta voisin täyttää sen 120:lla viime kesän lomakuvalla. Ikuisuusprojekti hoidettuna toivottavasti suhteellisen pian.

Eli siis loppuviikon tavotteet; 15 jaksoa Greytä, 2 ristikkolehteä, 120 kuvatekstiä valokuvakansioon. Ei hassumpaa?

he gave me a fever.

Hankin tietokoneen. Olin jo unohtanut miten paljon se helpottaa asioita; ruokaohjeet, bussimatkat, kommunikointi, tiedonhaku, shoppailu, musiikki ja laskujenmaksu. Tuntuu melkein ihmeelliseltä poikaystävän 3gverkon jälkeen, näinkö helposti naisen saa onnelliseksi? Thanks honey. Uskomatonta oli kyllä se, miten vaikeata 19-vuotiaan nuoren naisen on hankkia laajakaista. Mikä modeemi? Mikä wlan? Mikä Adsl? Oon valehtelematta tyytyväinen, että vihdoin ja viimein sain tän tehtyä. Mahdollisuus virtualisoitua taas (myös kämppiksellä). Saan vihdoin ja viimein toimintaan kahden vuoden takaisen ipodini, sillä uusi tietokone ei tilttaa heti kun sinne lisää musiikkia. Jep, ja tää on tosinta totta.

Kuume tuli taas. Turhauttavaa maata kotona ja sairastaa, varsinkin kun edellisestä kerrasta on ainoastaan kaksi viikkoa. Joka ikinen pipi ja pöpö mitä pääkaupunkiseudulla liikkuu on varmasti mulla. Lääkäri antoi kaksi päivää sairaslomaa supermarkethelvetistä ja kehotti lepäämään. Ostin kaupasta appelsiinia, pirkkajogurttia, viinirypäleitä ja ristikkolehden. Kipeenä olemisessa eniten turhauttaa se, että unohtaa ajatella. Jospa sanojen ratkominen pitäis mut poissa kuumekoomasta. Lääkärireissu kahden kilometrin päähän kesti kaksi tuntia yhteensä, kiitos vr:n (soitin kaverille ja se kerto sloganin "Vr, kävellen olisit jo perillä").

Poikaystävä silitti aamulla poskea, söi aamupalan ja lähti. Kun asui kotona joku tuli aina töistä kotiin laittamaan ruokaa, enää ei. Söin kaksi ruisleipää ilman juustoa, salaattia, tai kinkkua, koska olin niiden laittamiseen liian väsynyt, voin pystyin sentään levittämään. Poikaystävä tulee seittemältä, ehkä sitten saan kinkkua leivälleni.